Poronhoidon kehitys

Poronhoidon katsotaan saaneen alkunsa peuranmetsästyksestä. Peurat olivat elintärkeitä riistaeläimiä heti jääkauden jälkeen, elämän levittäytyessä kohti pohjoista. Peuranmetsästys hiipui villipeurojen määrän vähentymisen myötä. Peuranmetsästyksestä siirryttiin vähitellen pienimuotoiseen poronhoitoon peuroja kesyttämällä.

Täydellistä varmuutta peurojen kesyttämistavasta ei ole, mutta peuralaumoja on saatettu pyydystää kesytettäväksi laajojen poroaitaa muistuttavien aitojen eli vuomenien avulla. Yksittäisiä peuroja on kesytetty monin eri tavoin ja niitä on käytetty houkutuseläiminä peuranpyynnissä, lihan ja maidon tuottajina sekä kanto- ja vetoeläiminä.

Norjan Altasta löydetyissä kalliopiirroksissa on kuvattu hirviä ja aitauksessa olevia peuroja. Ikää piirroksilla on 5000−6000-vuotta.

Kesyn vaatimen ja villin hirvaan saattaminen yhteen kiima-aikana on menetelmä, jota kolttasaamelaiset käyttivät vielä 1800-luvun lopussa (Helle 1982).

Omavaraistaloudessa elettäessä poro hyödynnettiin mahdollisimman tarkoin. Se toimi myös veto- ja kantojuhtana sekä keskeisimpänä kulkuvälineenä pohjoisen erämaissa. Porosta saatiin ravintoa ja raaka-aineita vaatteisiin ja työkaluihin.

Porot olivat jo varhain yksityistä omaisuutta. 800-luvulla eläneen norjalaisen heimopäällikön Ottarin todetaan omistaneen 600 poroa ja houkutusporoa. Porot lienevät olleet Ottarin veroalueen saamelaisten omistamia tai hoitamia (Helle 1982, Nieminen 2014).

Suurporonhoidon synty

Vähitellen poronhoidossa siirryttiin muutamien porojen omistamisesta suurempiin porokarjoihin. Fennoskandian alueen suurporonhoito sai alkunsa myöhäiskeskiajalla Länsi-Norjan alueella. Tunturipeurojen määrän vähentyessä kehitettiin uusi, paimennukseen ja jutaamiseen perustuva poronhoito. Poronhoito alkoi levitä eri suuntiin 1300-luvulla ja saavutti Pohjois-Ruotsin ja Tornion Lapin 1400-1600-lukujen aikana.

Paimentolaisporonhoidossa porot laidunsivat laajalla alueella. Talvella ne hankkivat ravintonsa metsäseutujen jäkäliköiltä, kesälaitumet taas olivat ylhäällä tunturinummilla tai Jäämeren heinäisillä rannoilla ja saarilla. Yhteen suuntaan jutausmatka saattoi olla pituudeltaan jopa 400 kilometriä. Tuntureiden eteläpuolisilla metsäalueilla tokat pysyttelivät suppeammilla alueilla, poronhoito oli eräänlaista puolipaimentolaisuutta.

Poronhoidon leviäminen Suomeen

Ruotsin ja Norjan tunturialueilta suurporonhoito levittäytyi vähitellen länteen. Suurporonhoito levisi Suomeen Enontekiön ja Muonion kautta. Suomessa saamelaisten ohella pohjoisen alueen uudisasukkaat ja talonpojat omaksuivat poronhoidon elinkeinokseen hyvin varhaisessa vaiheessa.

1600-luvulla poroja yritettiin kuningas Kaarle IX:n toimeksiannosta kotiuttaa Etelä-Pohjanmaalle. Etäisimmät kokeilut eivät onnistuneet kovinkaan hyvin. 1700-luvun puoliväliin mennessä poronhoitoa harjoitettiin Kuhmo-Oulu-linjan pohjoispuolella, kutakuinkin nykyisen poronhoitoalueen mukaisella alueella.