Lisäruokinta

Talviravinnon saatavuuden heikentymisen, laidunten pirstoitumisen ja laidunten laadun heikkenemisen myötä osaa poroista ruokitaan talvisin koko poronhoitoalueella. Porot pärjäävät hyväkuntoisina ilman lisäruokintaa lähinnä laajoilla suojelualueilla, kuten luonnonpuistoissa ja erämaa-alueilla. Lisäruokinta tuo poronhoitoon taloudellisia haasteita erityisesti luonnonoloiltaan vaikeina vuosina.

Talvista lisäruokintaa on tehty pienimuotoisesti vuosikymmeniä ja jopa vuosisatoja. Aikoinaan lisäruokinta oli sitä, että poronomistajat keräsivät kesällä jäkälää ja lehdeksiä porojen talvirehuksi. Talvella saatettiin rikkoa kovaa hankea lapioilla ja pudottaa luppoa puista poroille. Pidemmälle matkalle lähtevä raitomies saattoi ottaa poroille evääksi parikin ahkiollista jäkälää. Eteläisellä poronhoitoalueella kaadettiin 1800-luvulta alkaen laajoja luppokaskia kevättalvella porojen ravinnoksi. Luppokaskien avulla myös paimennettiin poroja ja suojattiin niitä pedoilta. Kaskeaminen herätti ristiriitoja metsätalouden kehittyessä. Niinpä kaskeamisperinne väheni ja lopulta päättyi 1900-luvun kuluessa. Pohjoisessa esimerkiksi Hammastunturin alueella käytettiin luppokeppejä, joiden kärjessä oli viikatteen terästä katkaistu kääntyvä terä ja luppoa pudotettiin hangelle. Sekä kirveen että luppokepin ääni houkuttelivat poroja syömään pitkänkin matkan takaa.

 

Nykyinen porojen lisäruokinta on tehokkaampaa. Sen tavoitteena on pitää porot hyväkuntoisina läpi talvikuukausien ja varmistaa vasatuottoa luonnonoloista riippumatta. Poroja ruokitaan talvella pääasiassa heinällä, pelleteillä, jäkälällä, lehtikerpuilla ja kortteella. Maastoon ruokittaessa poro etsii osan ravinnostaan edelleen luonnosta. Aidatuissa oloissa poro on täysin ihmisen tarjoaman ravinnon varassa.

Lisäruokinta on välttämätöntä talousmetsäalueilla, joissa hakkuut ja maankäsittely ovat muuttaneet luontoa ratkaisevasti. Muualla ruokinnan tarve ja toteutustapa riippuvat paljon vuotuisista sääoloista sekä paliskunnan alueen laiduntilanteesta.

Porojen lisäruokinnan tarve vaihtelee luonnonolosuhteiden mukaan vuosittain. Porojen lisäruokinta aloitetaan, kun jäkälän kaivaminen vaikeutuu, eikä poro saa enää riittävästi ravintoa luonnonlaitumilta. Sulan maan ajan ja alkutalven porot hakevat eväänsä luonnosta vapaasti itse.

Luppometsien väheneminen

Lupon merkitys poron kevättalvisena ravintona on huomattava. Luppoa kuitenkin esiintyy merkittävästi vasta 80 vuotta vanhemmissa metsissä. Valtakunnan metsien inventointitiedot kertovat, että näin iäkkäiden metsien osuus Pohjois-Suomessa on vähentynyt 1920-luvun alusta 1900-luvun loppuun tultaessa 71 prosentista 16 prosenttiin. Luppometsien pinta-alasta on siis kadonnut 78 prosenttia. Eniten Luppoa on Kuusamossa sekä Luoteis- ja Koillis-Lapissa (Helle 2013).

Luppoa ja poroaitaa

 

 

Maastoruokinta Ivalon paliskunnassa

Ivalon paliskunnan etelä- ja keskiosan porojen maastoruokinta (Youtube). Rovaniemen ammattikorkeakoulu pLAB – julkaistu 3/2013.

Porojen talviruokinta

Poromies Jukka Kaaretkoski kertoo porojen talviruokinnasta (Youtube). Mediapaja Seita-säätiö – julkaistu 4/2017.